Olen koko ikäni rakastanut koiria! Äidilläni tosin ei ollut paljoakaan kokemusta koirista ja hän on pitänyt itseään enemmän kissaihmisenä. Meillä on kyllä ollut jyrsiöitä, kolme gerbiiliä: Saku, Taku ja Laku. Ne olivat oikein vilkkaita ja houhukkaita otuksia, mutta vanhetessaan sairastuivat pahasti. Meillä oli myös talvikko, kääpiöhamsteri Pumpuli, joka oli todella suloinen, pieni ja sitkeä kaveri! Isovanhemmillani oli ranskalainen kääpiöluppakorvakani Hopsu, joka oli tavallaan myös osittain minun. Hopsu oli mulle todella tärkeä, sillä oli upea luonne! Kesäisin se sai olla ulkona mökillä vapaana joka oli Hopsulle huippu aikaa vuodesta! Hopsu kuitenkin kuoli jo viisi vuotiaana loppu kesästä joka oli mulle todella rankkaa.
Taku ja Saku Laku silppuamis puuhissa hiekkakylvyssä
Hopsu-kulta kukkapuskassa Hopsu mökillä
Pumpuli häkissä porkkana käsissä Pumpuli juomassa
Äitini kanssa kävimme lukuisia koiran otto keskusteluja. Välillä hyvinkin hankalia varsinkin kun molemmilla oli niin vahva kanta. Lopulta sain ikää enemmän ja päätin mennä Tampereen 4H-yhdistyksen dogsitter-kurssille, jossa opin paljon. Sitä kautta olen saanut paljon kissojen ja koirien hoitotöitä, joista olen saanut paljon kokemusta. Viime kesänä 2011 meillä oli pari koiraa kotonakin hoidossa pidemmän aikaa ja äiti ymmärsi mitä iloa koirasta voi olla.
Olin jo noin vuoden ihastellut ja lukenut tietoa pomeranian-rodusta ja se tuntui sopivalta rodulta kääpiökokoisena kerrostaloon vaikka rotu onkin haukkuherkkä. Olimme pari kertaa katsomassa näitä pieniä terhakoita nappisilmäisiä karvapalleroita kahdella kasvattajalla. Jälkimmäisellä kerralla kasvattajalle soitettiin surullisia uutisia, jossa koira oli jouduttu lopettamaan leukaluun murtumisesta. Tästä ei ollut esiintynyt mitään merkkejä, mutta hammaskivenpoiston yhteydessä asia huomattiin. Säikähdimme itsekkin tästä kuullessamme. Rupesi tuntumaan siltä ettemme halua välttämättä koiraa joka on todella hauras, loukkaantuvainen ja jota joutuu kovasti varomaan. Epätoivo iski jälleen. Mikä on oikea ratkaisu? Mietimmekö vielä jonkin toisen rodun ottoa vai olisiko parempi olla ottamatta koiraa ollenkaan?
Olin ulkoiluttanut noin 10 vuotiaana samalla kadulla ollutta Bichon friseetä. Välillä toin koiran käymään meillä hetkeksi joten äiti pääsi tutustumaan tähän kaveriin. Kerran äiti myönsi, että oli ensimmäisä kertaa tykästynyt oikein kovasti koiraan, tähän bichoniin.
Sinä samaisena iltana jolloin mietimme mitä teemme tämän koira-asian kanssa äitini ehdotti yhtäkkiä voisimmeko sittenkin ottaa Bichon friseen. Olin todella yllättänyt ja rupesin miettimään. Minulle olisi tärkeintä, että saisin rakkaan koiraystävän jota rapsuttaa ja jonka kanssa harrastaa, sen ulkonäöllä tai muodolla ei ole niin väliä. Rupesimme puhumaan ja miettimään kuinka bichon pistäisi meidät liikkumaan, antaisi enemmän harrastusmahdollisuuksia ja vaikka sen turkin hoito veisikin paljon aikaa ja vaivaa, niin se voisi olla ihan mukavaa ja palkitsevaa "käsityötä". Bicon ei allergisoisi sukulaisia ja ystäviä, eikä se menisi "rikki" aivan pienestä. Positiivisia asioita tulvi mieleemme ja tuntui kuin olisin herännyt jostakin pimennosta: "Bichon frise! Sehän on aivan täydellinen koira meille!"
Menin Bichon frise ry:n sivuille ja huomasin turkulaisessa kennelissä syntyneen neljä viikkoa sitten pentuja. Äitini soitti kasvattajalle ja kaikki olivat varattuja paitsi yhden tytön varaajat olivat epävarmoja, sillä he olisivat mielummin ottaneet pokapennun. Kasvattaja lupasi ilmoittaa meille miten tilanne muutuisi. Odotimme jännityneinä vastausta. Viikon kuluttua sain koulussa ollessani tekstiviestin, jossa äiti kertoi meidän menevän viikonloppuna turkuun kasvattajan luokse. Menin aivan sekaisin kun tajusin, että meille oli vihdoin tulossa oikeasti koira, bichon frise!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti